Miten minä löysin wiccan?

Voisin heti tähän alkuun kertoa jotakin itsestäni ja siitä, miten minä löysin wiccan polulle. Minulle yksi elämän tärkeimmistä asioista on löytää oma kutsumukseni, oma tieni. Selvittää, mihin kuulun ja mihin uskon. Olen koittanut sopeutua valtauskontoon eli kristinuskoon, mutta en koskaan ole voinut ymmärtää kristinuskoa ja sen aatteita. Monille se on varmasti luonnollinen vaihtoehto, ollaan kristittyjä kuten muutkin, mutta itse koen sen hyvin epäluonnollisena ja outona itselleni. Kristinusko ei vastannut omaa maailmankuvaani, joten lähdin etsimään jotain toista uskontoa. Löysin buddhalaisuuden. Buddhalaisuus on ennemminkin elämänfilosofia kuin uskonto, mutta se tuntui jonkun aikaa omalta. Kaikki eivät kuitenkaan täsmänneet täysin, enkä ollut tyytyväinen siihenkään. 

Eräänä päivänä selasin keskustelufoorumia, jolla silloin tällöin käyn. Siellä oli uusi aihe otsikoituna "Wiccalaisuus". Tämä herätti mielenkiintoni - outo, vierasperäinen sana, mitä se tarkoitti? Klikkasin topicin auki ja hämmästyin. Kyseessä oli oikea uskonto. Luonnonuskonto. Monet olivat keskustelussa myös harhateillä, selittämässä, miten wiccalaisuus on saatananpalvontaa ja huuhaata. En tahtonut uskoa niitä väitteitä vaan aloin ottamaan selvää wiccalaisuudesta. Monta päivää ja viikkoa luin lähes jatkuvasti tietoa wiccalaisuudesta niin paljon kuin sitä vain löysin. Osasin erottaa oikean tiedon väärästä, ymmärsin, ettei wiccalaisuus voi olla mitään pahaa. Jossain vaiheessa törmäsin tekstiin, jossa kerrottiin, että wiccan löytäneet ihmiset ovat kuvailleet tuntemuksiaan sanoilla "kuin olisi tullut kotiin". Tuossa vaiheessa tajusin, että minä olin nyt yksi noista ihmisistä. Minä olin todella tullut kotiin, viimein tunsin kuuluvani johonkin. En koskaan olisi voinut kuvitella, että olisi olemassa uskonto, joka vastaisi ajatuksiani ja maailmankuvaani aivan täydellisesti. Lapsesta asti olen tuntenut olevani yhtä luonnon kanssa, metsä on tuntunut kuin omalta kodilta, turvalliselta leikkipaikalta. 

Se tunne, kun viimein tajuaa löytäneensä jotain koko elämää muuttavaa, täydellisesti omia ajatuksia vastaavaa tietoa. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Siitä hetkestä alkaen mikään ei ole enää kuten ennen. Uskomaton ilo, onnellisuus, rauha ja tyytyväisyys valtaa ihmisen kokonaan, tuntuu taas samalta kuin lapsena: olo on huoleton, osaa iloita pienistä, yksinkertaisista asioista elämässä. Olin viimein saanut vastaukset kysymyksiini, löytänyt sen, mitä olen koko pienen elämäni etsinyt. Kaiken tämän lisäksi koin vielä noin vuotta myöhemmin uuden, vahvemman merkin, herätyksen siitä, että wiccalaisuus on minun polkuni, osa minua.

Tuo herätys tuli unen kautta. Unet ovat aina merkinneet minulle todella paljon: olen oppinut tulkitsemaan niitä unikirjojen selitysten ja symbolien avulla ja pystyn hallitsemaan selkouniani. Unista saan tärkeää tietoa valvemaailman tapahtumiin liittyen. Luotan uniini täysin, ne ovat minulle ikään kuin "jumalan sanaa". 

Tuossa unessa olen kesämökillämme, meren rannalla. Kahlaan rantavedessä ja huomaan siellä pienen soutuveneen, jonka sisällä on kissaemo ja kissanpoikasia. Soutuveneessä on reikä, sinne on päässyt vettä sisälle. Näen, miten pienet kissanpoikaset ovat hukkumaisillaan, tahdon pelastaa ne. Juuri kun olen tarttumassa kissoihin, huomaan äitini ja serkkuni mökin terassilla. He huutavat minulle vihaisina, etten saa koskea kissoihin. "Jos ne eivät itse selviä, ne ovat heikkoja ja niiden kuuluukin kuolla" äitini sanoo. Suutun tuosta lausahduksesta ja järkytyn; täytyykö minun todella jättää kissat kuolemaan silmieni eteen? Osa kissanpoikasista on tippunut veneestä rantaveteen ja näen, miten ne hengittävät vettä sisäänsä ja hukkuvat. En kuitenkaan tahdo jäädä katselemaan tuota kaikkea. Kävelen vähän syvemmälle veteen täyden raivon ja surun vallassa. Jostain syystä alan pyöriä paikallani vedessä; vauhtini kiihtyy yhä nopeammaksi, pyörin kuin luistelija piruetissa. Hetken päästä silmissäni sumenee, kaikki katoaa ympäriltä, mitään ei enää ole.

Hetken päästä uni siirtyy ikään kuin seuraavaan kohtaukseen. Olen mökkimme etupihalla. On kesä; aurinko paistaa lämpimästi ja niin kirkkaasti, ettei sellaista valoa ole oikeassa elämässä olemassakaan. Valo on samaan aikaan kirkas ja samea. Se on vaalea, valkoinen, pehmeästi hohtava eikä tule pelkästään auringosta; se ikään kuin säteilee ja leijuu ympärilläni, aivan kuin sataisi valopisaroita, jotka ovat jääneet ilmaan leijumaan, kuin aika olisi pysähtynyt. Samassa pihatietä pitkin kävelee minua vastaan kuollut isoisoäitini. Hän hymyilee minulle ja on onnellinen, että tulin. Seuraavaksi mökin pihaan pyöräilee kuollut isänäitini. Hänkin hymyilee ja sanoo olevansa onnellinen, että olen täällä hänen kanssaan. Hämmennyn tilanteesta; miten kaksi kuollutta sukulaistani voi olla mökillämme? Muita kuolleita ihmisiä, ehkä läheisiä, ehkä tuntemattomia, tulee vastaan, mutten enää kiinnitä heihin huomiota. 

Samassa tajuan olevani kuollut. Ymmärrän, että valvemaailmassa ei olisi mahdollista tavata kuolleita sukulaisia ja ettei valvemaailmassa myöskään ole olemassa niin kirkasta, haaleaa valoa kuin tuossa paikassa. Olen myöskin niin onnellinen, iloinen ja rauhallinen, ettei sellaiset tunteet olisi mahdollisia oikeassa elämässä, ei ainakaan niin vahvoina. Valon nähdessäni minut valtasi niin suuri iloisuus ja rauhallisuus, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Oikeassa elämässä ei koskaan voi kokea mitään sellaisia tunteita. Olo oli niin rakastettu, kaikki tunteet oli täytetty rakkaudella, rauhalla, ilolla. 
Samaan aikaan olin kuitenkin huolestunut; jos todella olin kuollut, miten se oli tapahtunut? En tuossa kohdin muistanut aiempaa mökin rantakohtausta - en tiennyt, miten olin kuollut. Aloin miettimään, mahtoivatko läheiseni jo tietää, että olin kuollut. Tiesivätkö he, millä tavoin minä kuolin? Kuinka kauan aikaa siitä jo oli, vasta muutama minuutti vai jo päiviä, viikkoja, vuosia? Tuossa paikassa kun ei tuntunut olevan ajan käsitettä ollenkaan. Tulin surulliseksi, kun tajusin, etten ollut saanut hyvästellä ketään. Kaikki oli jäänyt valvemaailmassa kesken. Olin vielä nuori, paljon oli tekemättä ja kokematta, ei minun vielä olisi kuulunut kuolla. Samalla olin kuitenkin onnellinen; kuolema ei ollutkaan kamala, pelottava, mitään sellaista kuin olin kuvitellut. Täällä minun olisi hyvä olla.

Jonkin ajan päästä heräsin. Olin täynnä iloa ja rauhaa. Kuin olisin saanut nuo voimakkaat tunteet mukaani tuosta unesta. Herättyäni muistin molemmat osat unesta; sekä rantavesikohtauksen, että tuon "valomaailman". Selvitin unen symbolit unikirjasta, vaikka osittain muistinkin jo joidenkin symbolien selitykset. Soutuvene merkitsi kuolemaa, kissat ja vesi ovat naisen symboleita. Kuolema merkitsee unissa yleensä uutta alkua. Kuolleiden läheisten näkeminen unissa on tavallista. Tuolle oudolle valomaailmalle en kuitenkaan keksinyt selitystä. Sitä ei voisi selittää niin yksinkertaisesti. Tuo valomaailma jäi mietityttämään minua pitkäksi aikaa. Vaikeina aikoina kaipasin tuonne paikkaan yhä uudestaan, päivittäin kuvittelin, miten vielä näkisin siitä unta. Tai miten kuoleman jälkeen todellakin pääsisin tuon kaltaiseen paikkaan. Siitä hetkestä lähtien kuolema ei pelottanut minua enää. Vaikka kuolisin huomenna, tietäisin olevani hyvässä paikassa ja siellä onnellinen, onnellisempi kuin valvemaailmassa voisi koskaan olla. Eniten jäisi kuitenkin harmittamaan, jos joutuisin jättämään elämäni nuorena ja ilman hyvästejä.

Muutama kuukausi myöhemmin tuon unen näkemisestä luin uutta wiccaa käsittelevää kirjaani. Sieltä sain ensi kerran lukea, mitä wiccalaiset ajattelevat kuolemanjälkeisestä elämästä, mihin he uskovat. En ollut uskoa silmiäni, mitä olinkaan juuri lukenut. "Wiccalaiset uskovat Kesän maahan, johon he menevät kuoltuaan. Siellä he tapaavat kuolleita sukulaisiaan ja oppivat "läksynsä" seuraavaa elämää varten, sillä wiccat uskovat jälleensyntymään." Tuo oli kuin suoraan unestani. Tuona hetkenä ajatukset harhailivat päässä, olo oli samaan aikaan iloinen, samaan aikaan epätodellinen. Sekava. En enää voinut pidätellä itkuani, itkin ilosta, onnesta, helpotuksesta. Tuo kaikki vain vahvisti sitä, miten minä kuuluin wiccan polulle. Tuosta päivästä lähtien en ole hetkeäkään epäillyt valinneeni väärin. Edelleen minua hämmästyttää, miten unissani pääsin tuohon paikkaan. Oliko kyse unesta, jossa sain tiedon tuosta paikasta, vai oliko se enneuni vai jotain aivan muuta? Mitä jos olisinkin kuollut nukkuessani, mutta lopulta palannut ruumiiseeni? Mitä jos se todella oli kuolemanrajakokemus, ruumiista irtautumiskokemus? Ruumiista irtautumiskokemuksia olen kokenut usein ennenkin esimerkiksi lentounissa, mutta tuo oli jotain aivan uutta, jotain aivan muuta.

Muutama kuukausi sitten näin myös toisenlaisen unen, joka sai minut hämmentymään. Unessa olen isovanhempieni talon pihalla; on kesä ja ruoho on kasvanut luonnottoman pitkäksi, kuin siellä ei olisi asuttu enää vuosiin ja paikka olisi saanut ränsistyä rauhassa. Unessa olen suorittamassa jotain tehtävää ja joku mieshahmo pyytää minua ratkaisemaan oudon matemaattisen kaavan. Hän pahoittelee ja sanoo minun olleen väärässä. Unessa tiedän, että väärän vastauksen vuoksi joudun kuolemaan. Kävelen pihalla olevan riippukeinun luokse. Matkalla näen veljeni, jonka katsetta yritän vältellä; tunnen häpeää siitä, että olen epäonnistunut ja joudun nyt kärsimään siitä hyvästä. Veljeni tietää minun epäonnistuneen. Riippukeinun luona on serkkuni ja isoäitini. Riippukeinua ei ole; sen paikalla on maassa kengänjäljen kokoinen kuoppa, joka syvenee ja suurenee silmissä. Kohta kuoppa on jo niin iso, että sinne mahtuu ihminen. 
Samassa näen, miten ruumiini lasketaan kuoppaan ja jostain alkaa kuulua laulua. Laulu on naisen ääntä, kauneinta, mitä olen ikinä kuullut. Sellaista ei voi valvemaailmassa kuulla. Laulun sanat kuulostavat latinalta, mutta herättyäni en muista kuin kertosäkeen, jossa laulettiin "luna, luna" eli laulettiin kuusta. Unessa tuntui, kuin olisi vietetty Jumalattaren hautajaisia, kuu on Jumalattaren symboli. Unessa katselin vieressä, miten ruumiini laskettiin hautaan. Itse olin kai jonkinlaisena henkiolentona, "sieluna" vieressä, enkä tuntenut mitään, en surua enkä iloa. Ainoastaan tuo kaunis laulu sai minut tajuamaan, että tässä on nyt kyse jostain paljon suuremmasta.

Beltanena (vappuna) tulee täyteen kolme vuotta siitä, kun löysin wiccan polulle. Olen edelleen yhtä alkuhuumassa, yhtä varma valinnastani ja yhtä innoissani uskostani kuin alussakin. Olen oppinut paljon teoriasta ja käytännöstäkin ja olen muuttunut ihmisenä aivan tavattoman paljon. Ulkopuoliset eivät sitä ehkä huomaa, mutta sisältäpäin olen kuin eri ihminen. Ajattelen kaikki pienimmätkin arkipäiväiset asiat aina wiccan näkökulmasta, teen esimerkiksi kaikki päätökset aina kuten wiccan näkökulmasta olisi parasta, luotan omaan vaistooni, intuitiooni. Kuulostaa ehkä vaivalloiselta, mutta itse koen sen luonnolliseksi ajatella aina moraaliselta kannalta asioita. En enää tee yhtä hätiköityjä päätöksiä, olen rauhoittunut paljon. 

Wicca tulee aina menemään kaiken edelle ja olemaan aina ensimmäisenä sijalla elämässäni. Sen edelle ei mene edes raha tai rakkaus, ihmissuhteet tai materia. Ei mikään. Kukaan tai mikään muu ei voi koskaan olla yhtä tärkeää, läheistä ja henkilökohtaista kuin uskonto, wiccalaisuus on minulle. Voin luopua mistä tahansa muusta, mutta wiccasta en tule luopumaan edes pakosta. Rakkaus wiccaa kohtaa on ja pysyy, se on vakio, muuttumaton. Koska tunnen tällä tavoin, ymmärrän, miltä kristinuskon marttyyreista on tuntunut. He ovat kuolleet uskonsa puolesta ja jos joskus sellainen tilanne tulisi, olisin valmis tekemään samoin. Jumalallinen rakkaus on suurin ja vahvin tunne, jota ihminen voi tuntea ja sen lähemmäksi jumalia ihminen ei voi maanpäällisen elämänsä aikana päästä.

© KUVAT